Senja Larsen kritisoi Suomen kulttuuri- ja tiedeinstituutteja Kauppalehdessä (25.11.). Kulttuurialan toimijoiden vaikuttavuutta on tarpeen arvioida. Kirjoituksessa oli kuitenkin useita virheellisyyksiä ja väärinkäsityksiä, jotka vaativat oikaisua.
Suomella on 16 ulkomailla toimivaa instituuttia, joista 12 on kulttuuri-instituutteja ja neljä tiedeinstituutteja. Verkostoon kuuluu myös Hanasaaren kulttuurikeskus Espoossa. Larsen väittää, etteivät instituutit saa vähäisten resurssiensa vuoksi aikaan tuloksia. On totta, että instituuttien resurssit ovat niukat, mutta niillä saadaan paljon aikaan. Vuonna 2015 kulttuuri- ja tiedeinstituutit järjestivät noin 1000 tapahtumaa, jotka tavoittivat noin puoli miljoonaa kävijää. Kulttuurin ja taiteen kansainvälistymisen edistämiseksi instituutit tarjosivat suomalaisten ammattilaisten käyttöön useita satoja residenssipaikkoja. Instituutit myös toteuttivat kymmeniä tieteellisiä ja yhteiskunnallisia hankkeita.
Larsen väittää, etteivät instituutit tartu aiheisiin, jotka kiinnostaisivat maailmalla, kuten ruokakulttuuriin, muotoiluun, kirjallisuuteen, nykytaiteeseen ja elokuvaan. Onko hän tutustunut yhdenkään instituutin ohjelmaan? Viime vuosien ja tulevan Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmissa näkyvät yllä mainittujen alojen lisäksi vahvasti esimerkiksi arkkitehtuuri, muoti ja nykysirkus. Ohjelmia tuotetaan nimenomaan tarttumalla ajankohtaisiin ilmiöihin ja virtauksiin. Niissä käsitellään myös ajankohtaisia yhteiskunnallisia teemoja, kuten pakolaiskriisiä ja kodittomuutta.
Nykysirkus on tänä vuonna yksi Viron- ja Lontoon instituuttien painopistealueista, ja ensi vuonna Tukholman instituutti juhlii satavuotiasta Suomea viemällä Circo Aereon nykysirkusesityksen 15 ruotsalaiselle paikkakunnalle. Suomalainen nykytanssi, muotoilu ja muoti olivat näkyvästi esillä Kööpenhaminassa elokuussa, kun Tanskan kulttuuri-instituutti toteutti täysin uudenlaisen vientitempauksen sisustustavaratalo Illums Bolighusin näyteikkunoissa. Esitys oli valtava menestys, joka tavoitti arviolta 100 000 katsojaa ja yli 40 000 ihmistä sosiaalisessa mediassa. Vastaavia esimerkkejä muista instituuteista voisi listata kymmeniä.
Larsen pitää Suomen kulttuuri- ja tiedeinstituuttien itsenäistä toimintamallia tehottomana ja tarjoaa vertailukohdiksi Svenska Institutetin ja Goethe Institutin. Ne ovat kuitenkin molemmat valtiollisia toimijoita, joiden budjetit ovat moninkertaiset suomalaisiin instituutteihin verrattuna. Suomalaiset kulttuuri- ja tiedeinstituutit ovat itsenäisten säätiöiden vuosina 1954–2004 perustamia organisaatioita. Jokaisella on oma toimintaprofiilinsa ja tehtävänsä. Itsenäisen mallin vahvuutena on, että jokaisella instituutilla on erityisasiantuntemusta juuri omasta toimintamaastaan. Säätiöiden hallituksissa on kunkin instituutin tehtäväkenttää syvällisesti tuntevia henkilöitä, jotka antavat osaamisensa instituuttien käyttöön korvauksetta.
Instituuttiverkoston sisäinen yhteistyö on tiivistä. Suomen kulttuuri- ja tiedeinstituutit ry on instituuttien ja niitä ylläpitävien säätiöiden palveluelin Helsingissä, mutta toisin kuin Larsen kirjoittaa, yhdistyksen kahden osa-aikaisen työntekijän tehtävä ei ole koordinoida instituuttien toimintaa.
Larsen viittaa veronmaksajan näkökulmaan ja siihen, että Suomen valtion pitäisi päästä koordinoimaan instituuttien toimintaa. Kulttuuri- ja tiedeinstituuttien valtionavustukset eivät tule vero- vaan veikkausvoittovaroista. Oletus, että valtion kuuluisi koordinoida kaikki rahoittamansa toiminta, on omituinen. Opetus- ja kulttuuriministeriö seuraa instituuttien toimintaa aktiivisesti.
Ministeriön instituuteille vuonna 2015 osoittama toiminta- ja hankeavustus oli yhteensä alle 70 prosenttia instituuttien tuloista. Merkillepantavaa on melko suuri – ja koko ajan kasvava – yksityisen rahoituksen osuus.
Valtaosa instituuttien hankkeista toteutetaan ja rahoitetaan yhteistyössä joko suomalaisten tai paikallisten yhteistyökumppaneiden kanssa. Kulttuuri- ja tiedeinstituuttien kyky olla läsnä, antautua dialogiin, reagoida nopeasti ja mahdollistaa luovien alojen toimijoiden ja tieteentekijöiden kansainvälistä liikkuvuutta ovat tätä päivää. Keskusjohdettu Suomen lipun liehuttaminen ei sitä ole.