Vuoden loppuminen tarkoittaa monelle lisääntyvää kiirettä ja sen tuntua. Näin on tainnut olla aina – ainakin, jos kuuntelee Kauneimpien Joululaulujen sanoja. Useissa klassikon aseman saavuttaneessa joululaulussa haaveillaan siitä, että työ ja kiireet jäävät taakse.
Ne piirtävät mielikuvan hetken hiljaisuudesta ja rauhasta, mahdollisuudesta pysähtyä.
Ainakin suomalaisessa joulussa heijastuu vahva luterilainen perinne työteliäisyydestä sekä sanoma armollisuudesta ja mahdollisuudesta rauhoittua, jonka joulu tuo. Tietyssä mielessä joulun lepo ja rauha tulee ansaita. Toisaalta se, että joulua on voitu viettää, on todellisuudessa vaatinut paljon työtä. Itseäni on aina viehättänyt ajatus, että kun joulupöytä on katettu, sitä ei korjata pois koko yönä – normaalien rutiinien ja päivärytmin rikkominen kuuluu olennaisesti ainakin omaan jouluuni.
Suomalaiseen ja kristilliseen jouluun kuuluu olennaisesti myös perheen ja erityisesti ydinperheen nostaminen huomion valokeilaan. Tässä on paljon hyvää ja arvokasta, jonka soisi säilyvän. Kuitenkin perhe -käsitteen laajentuessa ja perheiden moninaistuessa myös joulukuvaston ja -sanaston olisi varaa muuttua ja laajentua. Näkisin myös itse mieluusti uudenlaisten joulunviettotapojen ja -perinteiden syntymisen.
Ajatukset harhailevat myös menneeseen vuoteen ja sen tapahtumiin, sekä myös tulevaan: saavutimmeko tavoitteemme, olenko valmis ensi vuoteen? Mieli kaipaa jonkinlaista koontia, synteesiä. Todellisuudessa kuitenkin erilaiset tapahtumat ja hetket, kokemukset ja ajatukset, punoutuvat kudelmaksi, jonka analysoiminen alkaa tuntua sekä mahdottomalta, että turhalta.
Vuoden loppuminen tarkoittaa myös jäähyväisiä ja uusia alkuja – niin myös instituuttiverkostossa. SKTI:ssa hyvästelemme vuoden loppuessa sekä viestinnän asiantuntijana syksyn ajan toimineen Helmi Korhosen että harjoittelijakoordinaattori Alexandra Enbergin. Lämmin kiitos hienosta työstänne verkoston eteen!
Parhainta sydäntalven juhla-aikaa kaikille lukijoille. Lämmin kiitos kuluneesta vuodesta!