Pääkirjoitus 4/2023: Kulttuurin rahoittaminen luo toivoa ja tekee tulevaisuutta

Suomen instituuttiverkoston julkisen rahoituksen osuus instituuttien rahoituksesta on keskimäärin alle 70 %. Erot instituuttien välillä ovat kuitenkin merkittävät – vähimmillään julkisen rahoituksen osuus on noin 30 % ja enimmillään yli 90 %. Vuonna 2022 sekä oman rahoituksen että yksityisen rahoituksen osuus instituuttien rahoituksessa kasvoi. Mutta mikä olisi sopiva ja oikea määrä julkista rahoitusta kulttuurille? Tästä on väännetty myös juuri päättyneessä hallituksen budjettiriihessä. Kulttuuribudjetista on kuitenkin hämmentävän vähän tietoa liikkeellä.

Laskelma käsittää kaikki 17 (nyk. 16) instituuttiverkoston kulttuuri- ja tiedeinstituuttia.

Ajankohtaisen näkökulman kulttuurin julkiseen rahoitukseen tuo taloustieteilijöiden Niku Määttäsen ja Sixten Korkmanin haastattelu (Suna Vuori, 2023). Helsingin yliopiston makrotaloustieteen professori ja talouspolitiikan arviointineuvoston puheenjohtajan Niku Määttäsen mukaan “on olemassa ihan hyviä perusteluita, jotka tukevat taiteen erityisasemaa yhteiskunnassa, mutta kulttuuriala ei vain hyödynnä niitä.”

Kulttuuriala nojautuu palveluihin

Haastateltavat toteavat, että vaikka kulttuurialan hyödyllisyyttä ei voi euroistaa, tämä ei tarkoita, etteikö niihin panostettavaa rahaa tulisi laskea. Määttäsen mielestä työllisyys tai esimerkiksi saatavuuden parantaminen lippuhintojen subventoinnin kautta eivät ole hyviä argumentteja kulttuurialan julkisen rahoituksen puolesta. Työllisyyden tukeminen on aina pois jostain muusta ja lippujen subventoiminen on holhoavaa, kun päätös kuluttajan
puolesta on ikään kuin jo tehty.

Kun kulttuuria kuitenkin toistuvasti vielä pidetään Suomessa “vapaa-ajan puuhasteluna”, työllisyys on mielestäni tärkeä argumentti. Kiinnostavaa on myös se, minkälaisia työpaikkoja alalla on tarjolla: Konsulttiyhtiö Ernst & Youngin vuonna 2021 tekemän tutkimuksen mukaan “Kulttuuriala on muita toimialoja selvästi tasa-arvoisempi ja työllistää runsaasti nuorta ja koulutettua väestöä.”

Lisäksi kulttuuriala nojautuu palveluihin. “Sillä, tuleeko talouskasvu tavaroista vai palveluista, ei periaatteessa ole kansantalouden kannalta merkitystä.” Ongelmana tuotoksen ja tulojen suhteen kuitenkin on, että taiteen tuottavuus ei kasva samalla logiikalla kuin perinteisen teollisuuden. Kaikilla taiteen aloilla skaalaaminen ei ole mahdollista.

Kestävyyden kannalta on kuitenkin ongelmallista, jos talouskasvu perustuu siihen, että työntekijä voi tuottaa enemmän tavaroita vähemmällä ajalla, joita kuluttajat voivat ostaa. On hyvä miettiä myös, missä piilevät vihreän siirtymän avaimet ja onko kulttuurialan mahdollisuudet tunnistettu tästä näkökulmasta.

Kiinnostavasti Euroopan Unionissa kulttuuri ja luovat alat nähdään osana teollisuuspolitiikkaa (Culture and Creative Industries).

Hyvät perustelut kulttuurin julkisen rahoituksen puolesta

Määttäsen mielestä työllisyyttä parempi argumentti olisi, että “kulttuuria harrastava työntekijä voi paremmin.” Miksipä ei. Tässä julkinen panostus tuottaa hyvinvointia ja, lisäksi mahdollisesti kasvattaa tuottavuutta. Tässä esimerkissä tuottavuutta voitaisiin laskea, hyvinvointia ei niinkään. Samalla se on kuitenkin tuottavuuden edellytys.

Kulttuurin ollessa kyseessä on niin, että kun systeemiin syötetään julkisia euroja, toisesta päästä tulee, tulojen lisäksi myös jotain muuta, kuten sivistystä, osallisuutta, merkityksellisyyttä, mielen hyvinvointia, sekä Korkmania lainatakseni: “apua olemassaolon isojen kysymysten ajatteluun.” Miltä muulta alalta voi sanoa samaa?

Korkmanin sanoin nämä “Ulkoisvaikutukset ovat (kuitenkin) utuisia”, ja niiden todentaminen vaikeaa. Taloustieteen keinoin varmasti. Jos kuitenkin olemme joskus saaneet mahdollisuuden ajatella vapaasti, voimme kuvitella niiden puuttumisen. Tähän kannustaa myös Kulttuuri-instituuttien vaikuttavuusselvityksen otsikko: Mitä olisi, jos kulttuuri-instituutteja ei olisi?

Kuvittelun voima

Yhteiskunnallisesti ongelmallista on, jos menetämme kuvittelun taidon ja sokeudumme niille edellytyksille, ja sille yhteiskunnalle, jonka tukemana voimme ponnistaa menestyviksi mehuyrittäjiksi, rakennusmiehiksi tai tanssijoiksi.

Kuten Korkman toteaa: “Maailmassa ei tiettävästi ole yhtään niin sanottua sivistysvaltiota, jossa taidetta ja kulttuuria ei tuettaisi tavalla tai toisella, esimerkiksi verotulojen kautta.”

Kuvittelusta puhuu myös tulevaisuustutkija Otto Tähkäpää, jonka mukaan “Vaihtoehtoisista tulevaisuuksista puhuminen on tehty yhteiskunnassa lähes mahdottomaksi. Kaikki tämän hetken tulevaisuuskeskustelu käydään selviytymisen ja varautumisen näkökulmasta. Puuttuu kokonaan se näkökulma, mitä me haluamme ja tavoittelemme”. Yhteiskunta oireilee “tulevaisuusvajeeseen” haikailemalla menneeseen ja nostalginen populismi jyllää.” (Nummi, Heidi, 2023)

Kulttuurin julkisella rahoituksella tuetaan sekä muutosta, että kykyämme selvitä siinä. Yksinkertaisesti: toivoa.

Lähteet:

Suna Vuori: Sivistyksen hinta, HS 18.9.2023.
Linkki

Mitä olisi, jos kulttuuri-instituutteja ei olisi? Selvitys Suomen kulttuuri-instituuttien vaikuttavuudesta. Miltton 2023.
Linkki

Tutkimus: Kulttuuri ja luovat alat avainasemassa Euroopan kasvussa ja talouden jälleenrakennuksessa (21.9.2021)
Linkki

EY: Rebuilding Europe
Linkki

Heidi Nummi: Ihmiskunta on aina seilannut kohti uutta, mutta nyt meiltä on kadonnut horisontti – ”Emme elä suuren kehityksen aikaa vaan päinvastoin”, Maailman kuvalehti, 5.9.2023.
Linkki