Instituuttiverkoston vaalitavoitteissa esitetään, että tieteen, taiteen ja kulttuurin kansainvälisyys tulee nostaa keskiöön puheissa ja teoissa. Ytimessä on vapaan ja avoimen vuorovaikutuksen merkitys kulttuureiden välisyyden, keskinäisen ymmärryksen sekä demokratian kannalta.
Teksti on ilmestynyt pääkirjoituksena SKTI:n uutiskirjeessä 1/2023
Lisäksi todetaan, että kansainvälistymisen tukirakenteita tulee vahvistaa. Tekijät tarvitsevat työtilaisuuksien löytämiseksi konkreettista tukea kuten oikeita kontakteja ja riittävää osaamista. Ja jos vientiponnistusten kautta toivotaan kaupallista menestystä, tulee investoida.
Tavoitteissa nostetaan esiin myös taiteen ja kulttuurin kansainvälisyysstrategian laatiminen. Yhteisen näkemyksen puute siitä, mitä kansainvälisyydellä tarkoitetaan, heijastuu tällä hetkellä sekä rakenteiden että rahoituksen pirstaleisuutena.
Mutta mistä siis puhumme, kun puhumme kansainvälisyydestä? Ainakin näistä: viennistä, tuonnista, vaihdosta, liikkuvuudesta, kulttuurien välisyydestä, kielistä, identiteeteistä, kansallisuuksista ja matkailusta. Ja myös sodista, konflikteista, katastrofeista ja ilmastonmuutoksesta sekä kolonialismista.
Suomalaiset kulttuuri- ja tiedetoimijat ovat hyvin kansainvälisiä, verkostoituneita ja läsnä keskeisissä pöydissä. Onneksi. Uudet ideat ja innovaatiot syntyvät ja leviävät ja toimialat kehittyvät kansainvälisessä vuorovaikutuksessa. Myös kansainvälisyyden hyötyjä punnitaan. Vastuullisuutta edistetään ja liikkuvuuden hiilijalanjälkeä seurataan. Tämä luo pohjaa sille, miten kansainvälisyys määritellään ja miten sitä toteutetaan jatkossa.
Vielä jonkin aikaa sitten olisi voinut väittää, että kansainvälisyys ei nouse vaaliteemaksi – siitä huolimatta, että maailmanpolitiikka on murroksessa ja Suomi on hakenut jäsenyyttä Natossa. Tällä hetkellä näyttää toiselta. Näkökulma on kuitenkin, ehkä yllättäen, kotimaalähtöinen.
Pellervon taloustutkimuksen tutkimusjohtaja Olli-Pekka Ruuskasen mukaan (Uutispodcast 10.2.2023) maahanmuuttokeskustelua hallinnut identiteettipoliittinen näkökulma on väistynyt, ja tilalle on tullut pragmaattinen näkökulma. Väestön ikääntyessä hyvinvointivaltion ylläpitäminen tarvitsee lisää työvoimaa ja veronmaksajia ja työperäisestä maahanmuutosta puhutaan taloudellisena kysymyksenä.
Tiede- kulttuuriministeri Petri Honkonen nosti taannoin esille, että suomen kielellä julkaistavien yliopistojen päättötöiden määrä on vähenemässä huolestuttavalla tahdilla ja ”suomen kieli uhkaa muuttua ajattelun kielestä kyökkikieleksi” (https://yle.fi/a/74-20011083) Englanninkielen käyttöä perustellaan usein kansainvälisyydellä. Mielestäni tämä ei ole näin yksioikoista.
Kansainvälisyyden ytimessä on maailman kulttuurinen moninaisuus sekä erilaisten kulttuuristen kontekstien ymmärrys. Mitä enemmän kieliä ja kielitaitoa, sitä enemmän meillä on kulttuurista moninaisuutta ja moninäkökulmaisuutta: Jokaisen kielen kuolema on kuin kokonaisen lajin kuolema, millä taas on vaikutus ympäröivään ekosysteemiin. Kansainvälisyyttä on puolustaa kulttuurisia ilmiöitä ja paikallisia erityispiirteitä, niiden jatkuvuutta ja kestävää kehittymistä.
Kasainvälisyydessä on siis kyse myös siitä, mitä teemme kotimaassa. Meidän tulee myös itse arvostaa ja tunnustaa, sekä olla terveellä tavalla ylpeitä siitä, mitä haluamme jakaa muiden kanssa.
Kansainvälisyys ei siis ole vain pragmaattinen kysymys. Ruuskanen toteaakin, että työperäisen maahanmuuton onnistumiseksi ”tarvitaan myös kulttuurin muutosta sekä uudenlaisia, kulttuurin asiantuntijoita”. Toimivien rakenteiden lisäksi tarvitaan vastaanottavaa kulttuuria, mukaan ottamista, jaettuja tarinoita ja kulttuurikokemuksia, taidetta ja saunareissuja, ystävyyssuhteita sekä kielitaitoa.
Kansainvälisyys tapahtuu tässä ja nyt. Kansainvälisyys on sekä vastuunkantoa globaalisti että avoimuutta erilaisuudelle omalla takapihalla. YIMBY.
Hanna Lämsä, toiminnanjohtaja