Lada Suomenrinne on kansainvälinen taiteilija, jolla on toinen jalka Saamenmaalla ja toinen sen ulkopuolella. Koska Suomenrinne työskentelee valokuvaajana ja mieluiten Saamenmaalla, hän on joutunut kohtaamaan valokuvauksen kompleksisen historian, johon sisältyy myös vähemmistöjen hyväksikäyttöä. Kamera voi olla julma, mutta Suomenrinne on löytänyt oman tapansa käyttää sitä seremoniallisena välineenä.
Teksti: Hilde Sørstrøm
– Pidin siitä, että sää tuli mukaan ilman että tiesin millaiseksi se osoittautuisi – sataisiko lunta vai puhaltaisiko Kirkkoniemessä tuuli. On vain kaunista, että kuvat altistuivat sateelle! Niissä yhdistyi maiseman ja taiteen katsominen yhtä aikaa. Sää ikään kuin tuli osaksi teoksiani.
Taiteilija Lada Suomenrinne muistelee Norjan Barents Spektakel -festivaalilla aiemmin tänä vuonna esillä olleita teoksiaan. Hän oli yksi kahdeksasta taiteilijasta ja kollektiivista[1], jotka osallistuivat festivaalin Reach Out, Stand By, Repeat -näyttelyyn. Suurin osa näyttelystä sijoittui niin sanottuun bunkkeritaloon Kirkkoniemessä (norj. Kirkenes) – ränsistyneeseen rakennukseen, joka on rakennettu betonibunkkerin päälle. Rakennusta käytettiin radiomajakkana ja lennonvalvonnassa toisen maailmansodan jälkeen. Seitsemän Suomenrinteen akryylille ja alumiinille tehtyä valokuvateosta oli esillä rakennuksen ulkoseinillä ja sen betonirakenteissa. Teosten paikoilleen asettamisen aikaan Kirkkoniemen talvi lepäsi paksuina kinoksina maassa ja märkä lumi valui pitkin kuvia.
Teossarja on osa Suomenrinteen meneillään olevaa taideprojektia, jonka nimi on osuvasti Emergency Weather (2024–). Taiteilijan mukaan valokuvat on otettu ennen festivaalin teeman (Remote Control) julkaisemista, mutta siitä huolimatta Suomenrinteen kuvista on löydettävissä siihen yhteyksiä. Omakuvien lisäksi kuvien aiheina on muun muassa suuri kivi ja muita maisema-aiheita. Kaksoisvalotus ja värien kokeellinen käyttö tuovat ilmaisuun lähes hengellisen tason: kerroksellisuuden vuoksi on vaikea sanoa, mitä tarkalleen ottaen katsoo. Tunne on yhtä aikaa etäinen ja intiimi, aivan kuin olisimme tekemisissä useiden rinnakkaistodellisuuksien kanssa.
Viime vuosien aikana Suomenrinne, jonka teoksia näin ensimmäistä kertaa Kirkkoniemessä, on voittanut lukuisia palkintoja ja ollut mukana useissa kansainvälisissä näyttelyissä ja arvostetuissa tapahtumissa, kuten Les Rencontres d’Arlesissa Ranskassa (2023) ja Whitney Biennialissa New Yorkissa (2024). Zoom-tapaamisemme tarkoituksena on keskittyä keskustelemaan siitä, millaista kansainvälisen taiteilijan työ on, mutta emme voi olla sivuamatta hänen osallistumistaan Barents Spektakeliin. Se kertoo nimittäin paljon Suomenrinteen mielenkiinnonkohteista ja hänen syistään tehdä taidetta.
”Remote Control”
Suomenrinteen juuret ovat Pohjois-Venäjällä. Hän kasvoi Nuorgamissa (Njuorggán), pienessä kylässä Suomen puoleisella Saamenmaalla lähellä Norjan rajaa ja Finnmarkin lääniä. Juuri täällä Suomen pohjoisimmassa kolkassa Suomenrinne ottaa suurimman osan valokuvistaan. Taiteilijan mukaan teossarjan nimi, Emergency Weather, pohjautuu haluun kommentoida Saamenmaalla ja arktisella alueella vallitsevaa vakavaa tilannetta, jossa luonto, kulttuuriperinteet ja tärkeä perinnetieto ovat vaarassa kadota.
Luonnonsuojelu on selvästikin taiteilijan intohimo. Sen lisäksi, että hän haluaa jättää ympäristöön mahdollisimman pienen jalanjäljen, Suomenrinne kehottaa ihmisiä ylipäänsä viemään vähemmän tilaa ja vähentämään luontoon puuttumista. Entä mitä mieltä Suomenrinne on vuoden 2025 Barents Spektakelin pääteemasta Remote Control?
– Inhoan sitä.
Suomenrinne ei epäröi.
– Minun näkökulmastani, arktisen alueen asukkaana, remote control on geopoliittinen termi, jolla kuvataan sitä, kuinka muut näkevät arktisen alueen. Siksi en pidä siitä.
Lapsuus Nuorgamissa, jota monet saattavat pitää syrjäisenä kylänä keskellä ei mitään, oli Suomenrinteelle rauhan ja hiljaisuuden tyyssija.
Viime vuosien kehityshankkeet ovat aiheuttaneet sen, että rauha – ja sen myötä elämänlaatu – ovat uhattuina. Ulkopuoliset toimijat ajattelevat voivansa hallita ja kuluttaa koskemattomia luontokohteita mielensä mukaan. Tämä häiritsee Suomenrinnettä.
– He näkevät alueen jonakin, minkä voi vain ottaa valtaansa. Ajatellaan vaikka Inarin turismia. Sellaista siellä on meneillään. He näkevät maan hyödyt, mutta vain omalta kannaltaan. Eivät meidän tai maan itsensä kannalta. Siksi remote control on itse asiassa aika pelottava termi. Kaukaa hallinta. Se saa minussa aikaan kylmiä väreitä, Suomenrinne sanoo, katse yhtä aikaa terävänä ja huolestuneena.
Vaikka Suomenrinne oli lopulta tyytyväinen panokseensa Barents Spektakelilla, hän ei pitkään aikaan päässyt eroon tunteesta, ettei hän sopinut festivaalin temaattisen viitekehyksen sisälle. Mitä remote control todella tarkoitti festivaalin kuraattoreille? Ja miten Suomenrinteen pitäisi henkilökohtaisesti suhtautua tuohon kammottavaan termiin? Pohdiskelujen tuloksena syntyi kangasprintti ja essee, joka esitettiin lyhyinä tekstikatkelmina festivaalilla.
Teksteissä kuvataan Nuorgamin tundraa ja sitä, kuinka Suomenrinne näkee maiseman portaalina menneiden sukupolvien saamelaisiin. Lisäksi tekstit sisältävät viitteitä tieteellisiin artikkeleihin, joissa käsitellään tiettyjen alueiden kolonialismia, ja Suomenrinne nostaa esiin esimerkiksi kaivostoiminnan kaltaiset kehityshankkeet Saamenmaalla. Piilevää ympäristösurua sisältävät runolliset pohdinnat kalastusvälineistä, joita Suomenrinne ei itse osaa käyttää, nousevat teksteissä merkitykselliseen osaan. Myös valokuvaajan roolia tuodaan teksteissä vaikuttavasti esiin: ”He, katsomassa minua linssin läpi. Minä, katsomassa taivaalle vastauksia etsien.”
Suomenrinne pyrkii teksteillään ilmaisemaan, mitä etäisyys todella merkitsee hänelle.
– En osaa kulkea joella veneellä. Sellainen tieto on minulle ”etäistä”.
Lisäksi teksteissä viitataan vähäisiin koulutusmahdollisuuksien arktisen alueen niin sanotusti ”kaukaisissa” ja syrjäisissä yhteisöissä. Ihmisten on pakko muuttaa. Myös Suomenrinne muutti, ensin Rovaniemelle 16-vuotiaana ja sitten opintojen perässä suuriin kaupunkeihin ympäri Eurooppaa.
– Minun oli tietysti pakko muuttaa. Jos haluaa opiskella, on pakko lähteä. Myös ajatus siitä, että pohjoisessa ei ole mahdollista ”tulla joksikin”, saa minut tuntemaan etäisyyttä ja ahdistumaan. Siksi käsittelen esseessä sitä, miltä tuntui palata Nuorgamiin Berliinissä, Helsingissä ja muualla Saamenmaan ulkopuolella asumisen jälkeen.
Saamenmaan rajalliset mahdollisuudet
Ahdistus sai Suomenrinteen muuttamaan opintojen jälkeen takaisin Nuorgamiin. Hän kuvailee muuton olleen vastalause kapitalismia vastaan, minkä lisäksi se oli myös pyrkimys sopeutua.
– Saamenmaalle palaaminen oli minulle välttämätöntä. Halusin näyttää muille – ja ennen kaikkea itselleni – että voin elää ja työskennellä taiteilijana ”syrjäisessä” paikassa.
Pyydän Suomenrinnettä antamaan lyhyen tiivistelmän siitä, millaista hänen elämänsä on ollut viime vuosina. Hän kertoo kandidaatinopinnoistaan yksityisessä yliopistossa Berliinissä ja opintojen aiheuttamista veloista sekä Espoon Aalto-yliopiston maisteriopinnoista, joista hän piti todella paljon. Suomessa opiskellessaan Suomenrinne alkoi saada enemmän toimeksiantoja ja hänen uransa lähti kunnolla käyntiin. Suomenrinteen on vaikeampi antaa selkeää vastausta siihen, missä hän on asunut sitä seuraavina vuosina.
– Monen vuoden ajan olen matkustellut paikasta toiseen Saamenmaalla, Berliinissä ja Helsingissä. Viimeisimmän vuoden olen viettänyt Nuorgamissa ja Jokimukassa (Jåhkåmåhkke). Elän kai jonkinlaista nomadielämää.
– Nyt olen taas muuttamassa. Luultavasti Rovaniemelle. Sieltä on helpompi matkustaa sekä pohjoiseen että etelään.
Etelään on matkustettava, jos haluaa luoda uraa taiteilijana. Suurin osa näyttelymahdollisuuksista kun on ”siellä jossain”.
– Utopistisessa maailmassa Saamenmaalla olisi enemmän mahdollisuuksia saada taidetta esille, mutta meillä ei ole tarvittavia resursseja ja tiloja. Ei ole realistista suunnitella yksityisnäyttelyä Saamenmaalle. Koska missä se olisi?
Näyttelyn ei tietenkään ole pakko olla gallerian kaltaisessa ”tavanomaisessa” ympäristössä, mutta vaikka olisi pystyttämässä näyttelyä esimerkiksi metsään, senkin toteuttaminen olisi Suomenrinteen mukaan Saamenmaalla vaikeaa.
– Meillä on kyllä ideoita siitä, miten asiat voisi tehdä eri tavalla Saamenmaalla. Se ei kuitenkaan riitä; tarvitaan myös resursseja ideoiden toteuttamiseen.
Jos voisit, haluaisitko järjestää enemmän näyttelyitä Saamenmaalla, vai työskenteletkö mieluummin kansainvälisesti?
– Olisi ihanaa saada teoksiani esille Saamenmaalla ja osaksi Saamenmaalla asuvien elämää – tuoda moninaisuutta esiin taiteen kautta.
Joitakin tiloja taiteelle on jo olemassa. Suomenrinne tuo yhtenä tärkeänä toimijana esiin Inarissa sijaitsevan Saamelaismuseo Siidan, joka on tehnyt töitä sen eteen, miltä saamelaismuseo voisi näyttää. Näin tekemällä se on samalla osoittanut, että alkuperäiskansojen maalla museosta voi muodostua dekolonisoiva tila. Saamelainen nykytaiteen keskus Sámi Dáiddaguovddáš (SDG) Kaarasjoella Norjassa on toinen tärkeä paikka nykytaiteen esille tuomiseen.
– SDG:n näyttelyt osoittavat, että Saamenmaalla on mahdollista olla saamelaisia paikkoja taiteelle. Suomen puolella meillä on Siida, jossa on galleria. Se on kuitenkin museo eikä nykytaiteeseen keskittyvä galleria. Tarvitaan syvällisempää keskustelua tiloista ja taiteen esittelystä Saamenmaalla. Ehkä saamelaisyhteisöjen sisällä on vain käytävä enemmän avoimia keskusteluja taiteesta ja siitä, mitä nykytaide meille oikeastaan tarkoittaa ja mihin sillä pyritään. Ehkä sitten voimme luoda vaihtoehtoisia tiloja sen esille tuomiseen?
Suomenrinne lisää vielä, että vaikka hän toivookin lisää saamelaisia taideinstituutioita, hän ei kuitenkaan osaa sanoa, mikä olisi paras lähestymistapa. Instituutiot eivät perimmiltään kuulu saamelaisuuteen.
– En oikeastaan tiedä, onko tietylle asialle omistettu rakennus kovin ”saamelainen” tapa toimia. Tulevaisuudenvisioni on, että meillä pitäisi olla saamelaisia taiteen opinto-ohjelmia ja saamelaisfilosofian kursseja – ja mielestäni tämän pitäisi olla ykkösprioriteetti. Meillä ei oikein ole sanoja kuvaamaan taideopintoihin liittyviä tarpeitamme, etenkään nykytaiteen osalta.
Suomenrinne on aina ollut osa länsimaisia akateemisia yhteisöjä, joissa on ollut pulaa alkuperäiskansoja koskevasta teoriasta.
– Jos tarvitsin alkuperäiskansoja koskevia teorioita, minun oli itse kuviteltava, millaisia ne voisivat olla. Ajatellaan vaikka saamelaisten historiaa ja sitä, kuinka valokuvia käytettiin meitä vastaan. Sellaisia asioita minä pidän kiinnostavana.
Lukulistan itsenäinen täydentäminen osoittautui oppimisprosessin kannalta myös hyödylliseksi.
– Se vie minut tilaan, jossa joudun itse rakentamaan oman akateemiseen todellisuuteni. Minun on dekolonisoitava omat työskentelytapani sen sijaan, että vain opiskelisin sitä, mitä minun käsketään opiskella. Se on vaikeaa mutta kiinnostavaa. Teen työn mielelläni, mutta en voi olla ajattelematta tulevia sukupolvia ja heidän mahdollisuuksiaan. Miten saamelaista nykytaidetta pitäisi opettaa? Mitä näkökulmia pitäisi ottaa huomioon?
Aihe on epäilemättä Suomenrinteen intohimo. Hän jatkaa innokkaasti.
– Onko olemassa alkuperäiskansoja ja valokuvausta käsittelevää teoriaa? Saamelaisia teorioita ei ole. Ei ole sellaista teoriaa, joka osoittaisi, että valokuvaus voi tappaa. Että valokuvaus voi olla osa hyväksikäyttöä. Enpä tiedä. Mielestäni tämä on tärkeämpää ja kiinnostavampaa kuin se, että Saamenmaalla ei ole sopivia rakennuksia taiteen näytteille asettamiseen.
Mitä tarkoitat sillä, että valokuvaus voi tappaa?
– Se voi tarkoittaa monia asioita, mutta ennen kaikkea tarkoitan ehkä sitä, että valokuvaus voi tappaa, jos ei ole tietoinen siitä, millainen väline kamera on ja miten sen kanssa työskennellään. ”Valokuvaus tappaa” voi tarkoittaa luvan kysymättä jättämistä tai tunneyhteyden tappamista niihin eläviin tai kuolleisiin olentoihin, joita linssin kautta katsoo.
Suomenrinne kertoo Saamenmaan arkistovalokuvista, joissa ihmisiä ei ole nimetty. Kuvista, joissa asetelmat eivät ole luonnollisia eivätkä ilmaise vapaata tahtoa. Kuvista, jotka eivät kerro totuutta.
– Ehkä ”valokuvaus tappaa” on radikaali tapa kuvata tämän vähemmistöjä vastaan käytetyn välineen historiaa. Välineen, joka on tuonut esiin yksilöiden tai yksilön ja ryhmien välisiä valtasuhteita.
Taidemaailma tappaa laadun
Toinen syy Suomenrinteen kansainvälisyyteen on yksinkertaisesti se, miten taidemaailma toimii. Saamelaistaiteilijoille on jo olemassa valmis kansainvälinen yleisö, jonka eteen he voivat astua, Suomenrinne sanoo.
– Se on osa vallalla olevaa trendiä – alkuperäiskansojen taide, ilmastotaide, ekotaide, arktiset alueet. Mielestäni on kuitenkin tärkeää olla tietoinen siitä, että on kyse trendistä.
Onko trendi mielestäsi ongelmallinen?
– Kyllä.
Suomenrinne nyökkää vahvistukseksi.
– Mielestäni kasvava kiinnostus tappaa laadun.
Suomenrinne on ollut ystävällinen ja avoin koko keskustelun ajan, mutta olen aistinut hänen ilmaisussaan myös tietyn varovaisuuden. Se on tietysti odotettavissa haastattelutilanteessa, jossa tuon esiin tulkintani siitä, mitä taiteilija minulle kertoo. Tässä tapauksessa varovaisuus menee kuitenkin astetta pidemmälle. Suomenrinteen taiteessa tämä valppaus ilmenee syväekologisena näkökulmana, jonka välityksellä hän tuo esiin katoavan luonnon ja kulttuurin herättämää huolta. Tarkkaavainen katse vaikuttaa löytäneen tiensä myös Suomenrinteen näkemyksiin taidemaailmasta.
Kun keskustelu kääntyy kansainväliseen työskentelyyn, Suomenrinne kertoo olevansa kiitollinen kaikista mahdollisuuksista tuoda taidettaan esille. Usein hän kuitenkin tuntee olonsa epävarmaksi kutsujen takana olevien aikeiden suhteen. Onko hänet kutsuttu saamelaistaiteilijana mukaan vain siksi, että järjestäjät voivat rastittaa kaikki ruudut? Suomenrinne pitää vieläkin ongelmallisempana sitä, jos kuraattoreilla ei ole riittävää ymmärrystä kontekstista, jonka äärellä he toimivat.
– Kaikilla kuraattoreilla ei ole riittävää osaamista saamelaistaiteen kuratoimiseen. Jos tietotaso on riittämätön, riskinä on, että visuaalinen maailma ja symbolismi sivuutetaan kuratoinnissa. Mielestäni se tappaa laadun – tai ainakin vie mahdollisuuden näyttää, mitä saamelainen nykytaide voi olla.
Suomenrinteelle on ehdottoman tärkeää, että kuraattori tietää mitä tekee, tai tarkemmin sanoen tietää mitä on kuratoimassa. Suomenrinteen mukaan kuratorinen työ voidaan nähdä maailmanrakennuksen prosessina, jossa kuraattorit voivat luoda uusia näkökulmia siihen, kuinka katsotaan taidetta, joka representoi ”toiseutta”.
– Kun osallistun näyttelyyn, haluan, että kuraattori tietää mitä katsoo teoksiani katsoessaan. Niin ei kokemukseni mukaan ole aina ollut. Joskus se on myös ihan OK. Kaikki eivät tiedä mitä saamelaisuus on. Uskon kuitenkin, että on tärkeää kysyä kriittisiä kysymyksiä siitä, mitä saamelaistaiteelle todella tapahtuu, kun kiinnostus sitä kohtaan on niin korkealla ja se saavuttaa kansainvälisiä yleisöjä. Koska saamelainen taide ei voi olla sama kuin länsimaalainen taide. Meillä on oma käsityksemme taiteesta ja siitä, mitä se meille tarkoittaa. En usko, että kaikki huomioivat sen.
– Toisaalta taiteesta ei käydä julkista keskustelua Saamenmaalla, Suomenrinne lisää. Kuratoristen termien ja taidekeskustelun puute Saamenmaalla tekevät saamelaisesta taiteesta vaikeasti lähestyttävää ei-saamelaisille kuraattoreille.
Kamera seremoniallisena välineenä
Suomenrinteen mukaan hänen tämänhetkiset taideprojektinsa, kuten esimerkiksi aiemmin mainittu Emergency Weather, tulisi ymmärtää myös yrityksenä tutkia sitä, kuinka kameraa – vahvasti kolonialismiin yhdistettyä välinettä – voidaan käyttää Suomenrinteen sanoin seremoniallisena välineenä. Tämä on olennainen osa hänen taiteellista työskentelyään.
– En ole duojár enkä osaa joikata, joten minulle kamera on ainoa keino, jonka avulla voin saavuttaa seremoniallisen kokemuksen. [2]
Saamelaisille joikaaminen voi olla tapa muodostaa yhteyksiä muihin lajeihin, kuolleiden henkiin tai tiettyihin maa-alueisiin. Voidaan sanoa, että se on hyvin henkilökohtainen ja voimakas tapa kunnioittaa perintöä. Lisäksi se on perinteinen laulutapa, joka on ollut olemassa jo tuhansia vuosia. Valokuvaajana Suomenrinne työskentelee vähän samaan tapaan. Yhteys ei kuitenkaan rajoitu siihen hetkeen, kun hän painaa suljinta.
– On kyse siitä, että kysyy paikalta lupaa kuvien ottamiseen, jättää paikan samanlaiseksi kuin sinne saapuessa ja ylipäänsä kohtelee paikkaa, no, kaltaisenaan. Jos sytyttää tulen, on varmistettava, ettei se leviä. Yksinkertaisia juttuja.
Kansainvälinen työskentely voi olla ongelmallista dekolonisaation ja myös Suomenrinteen seremoniallisen menetelmän näkökulmasta.
– Kameran dekolonisoiva käyttö on myös sitä, että tietää milloin olla kuvaamatta. Ja ehkä sitä, että tietää onko OK ottaa kuvia tuntemattomilla alueilla, joiden kieltä ja historiaa ei tunne. Se voi olla monimutkaista.
Jokin aika sitten Suomenrinne kutsuttiin mukaan taideprojektiin, johon olisi kuulunut valokuvien ottamista Amazonin sademetsässä. Projekti ei lopulta toteutunut, mutta varhaisessa suunnitteluvaiheessa Suomenrinne ilmaisi epäilyksensä siitä, voiko hän ottaa kuvia tai videota kyseisessä paikassa.
– Mielestäni minulla ei ole oikeutta siihen. On myös muistettava, että jos matkustaisin Amazonille, menisin sinne henkilönä, jonka ihonväri on erilainen, etuoikeutetun värinen. En puhu maan kieltä tai tunne sen kulttuuria, eläviä tai kuolleita olentoja. Ja ottaisin kamerani mukaan työvälineenä. Se asettaisi minut asemaan, jossa minun olisi huomioitava etuoikeuteni ennen kuvaamista.
Vaikuttaa kuitenkin siltä, että kansainvälisen taidemaailman problematiikasta huolimatta haluat olla osa sitä?
– Tietysti. Mutta luulen, että se on ainoa tapa selviytyä taiteilijana. Ymmärrän täysin jokaista, joka ei haluaisi olla osa sitä. Välillä on vaikeaa. Mutta toisaalta suuret kansainväliset näyttelyt ovat antaneet minulle mahdollisuuden tutustua muiden alkuperäiskansojen taiteilijoihin. Se on niin tärkeää!
Itseironisen naurun saattelemana Suomenrinne kertoo kunnianhimoisista suunnitelmistaan ja halustaan tehdä lisää kansainvälisiä töitä.
– Minulla on villi unelma tulla kansainvälisesti yhtä suureksi kuin vaikka Ai WeiWei. Olisi upeaa nähdä itseni tai jonkun muun saamelaistaiteilijan saavuttavan sen tason tunnustusta. Jos minulla olisi niin suuriin tuotantoihin tarvittavat resurssit, voisin luoda fantastisia visuaalisia maailmoja, jollaisia ei ole koskaan ennen nähty!
Suomenrinne ei välitä siitä, onko tavoite realistinen.
– Vaikka niin ei koskaan tapahtuisi, on hyvä manifestoida ajatus siitä, että se voisi tapahtua. En usko, että voisin menestyä taiteilijana ilman sellaista paloa. Ehkä elämäni on kymmenen vuoden päästä sitä, että olen töissä supermarketissa tai päiväkodissa ja asun Saamenmaalla parin koiran kanssa. Ilman Ai WeiWein resursseja.
Saamenmaalla asuminen ei varmasti olisi minkäänlainen pettymys Suomenrinteelle. Lähiluonto ja taiteilijan oma takapiha Nuorgamissa on se ympäristö, jossa hän mieluiten työskentelee ja jossa hänen ehkä kuuluisikin työskennellä.
– On hienoa tehdä töitä Saamenmaalla ja kertoa ihmisille takapihastani. Uskon, että paikassa kyllä riittää minulle tutkittavaa taiteilijana. Siellä on vielä vaikka mitä, ja ehkä se on kaikki mitä tarvitsen. Se on myös etuoikeus. Se, että minulla on takapiha ja koti, josta voin tehdä töitä. Sitä on syytä arvostaa, kun ottaa huomioon tämänhetkisen maailmantilanteen, esimerkiksi Gazassa tapahtuvan kansanmurhan. Ja teen sitä paljon mieluummin kuin matkustan kaukaisiin paikkoihin luomaan eksoottisia kuvia jostain, mitä en ymmärrä. En tuomitse ketään, mutta minulle siinä on saamelaistaiteilijuuden ydin.
[1] Lada Suomenrinteen lisäksi näyttelyssä olivat mukana Astrid Ardagh; Tone Haldrup Lorenzen ja Aris Papadopoulos, Petri Sirviö & Lise Johansson; Silje Figenschou Thoresen & Povl Simonsen; Jérémie McGowan & Amund Sjølie Sveen; Simi & Johanna Ruotsalainen; Olga Kisseleva ja Victoria Miles & Olga Zaslavskaya sekä SASUSU Radio.
[2] Duojár tarkoittaa saamelaiskäsitöiden eli duodjien taitajaa, ja joikaaminen on saamelaisten perinteinen laulumuoto.
Teksti on kirjoitettu yhteistyössä Suomalais-norjalaisen kulttuuri-instituutin (norj. Finsk-norsk kultusinstitutt) kanssa osana pARTir-hanketta, jota rahoittaa Euroopan Unioni – NextGenerationEU.
