On keväisen aurinkoinen iltapäivä, kun tapaan Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimosen (s. 1974) videoyhteydellä. Digitaaliseen tilaan ilmestyy valoisa, värikäs ja nokkela vammainen nainen. Olen itsekin vammainen taiteilija, ja Jenni-Juulia on juuri sellainen ihminen, jollaisen toivoinkin tapaavani elämäni aikana – ihminen, joka tuntuu roolimallilta maailmassa, joka ei aina tunnista meitä. Keskustelemme taiteen tekemisestä vammaisina taiteilijoina, yhteisön valitsemisesta, huumorin tärkeydestä, esteettömyystyökalujen käytöstä ja vammaisten henkilöiden mukaan ottamista tilaan.
Jenni-Juulian taide voi olla valtavirran – tai ei-vammaiselle – yleisölle uutta, mutta vammaisyhteisöissä se on otettu ilolla vastaan jo pitkään. Hän on ollut aktivisti vuosikymmenien ajan ja haastanut vammaisten henkilöiden syrjintää ja stereotyypittämistä työnsä kautta. Jenni-Juulia saavutti kansainvälistä huomiota ensimmäisen kerran Euroopan vammaisten vuonna 2003. Hänen tarinansa on tarina esteiden ylittämisestä – muiden vammaisten taiteilijoiden, esteettömien gallerioiden ja sellaisen tilan etsimisestä, jossa vammaistaide voi saavuttaa laajemman yleisön.
Käännekohta oli, kun hänet kutsuttiin yhtenä kolmesta taiteilijasta edustamaan Suomea 60. kansainväliseen nykytaidenäyttelyyn Venetsian biennaaliin. Suhtaudun aina varauksella vammaisten taiteilijoiden sijoittamiseen narratiiveihin ”esteiden voittamisesta” tai jonkinlaisesta pelastumisesta, mutta tämä kutsu kiistatta käänsi valtavirran huomion hänen työhönsä.
Jenni-Juulian taiteellinen työskentely liikkuu eri teemojen ja medioiden välillä ja tuo historialliset ajatukset vammaisuuden näkökulmaan. Hänen taiteensa on provosoivaa ja leikkisää. Se haastaa nykytilan huumorilla, ilolla ja mielikuvituksella. Aloitamme keskustelumme käsittelemällä hänen tämänhetkistä näyttelyään When I grow up, I will become a coat rack taidegalleria 1646:ssa Haagissa.
Toisessa näyttelyhuoneessa on Flying Walker (2018), muokattu rollaattori, jonka siivet on tehty kyynärsauvoista – kuviteltuna uudelleen lentämisen työkaluna. Kun tarkastelen teosta, ajattelen Da Vincin varhaisia lentokoneita ja mietin, kuinka erilaiselta kollektiivinen taidehistoriamme näyttäisi, jos vammaisuus olisi koko ajan ollut osa yhtälöä. Jenni-Juulia sanoo: ”Lääkinnällisten laitteiden suunnittelijat, jotka suunnittelevat liikkumisapuvälineemme, eivät koskaan kysy, mitä ’me’ haluamme. Haluan, että pystymme unelmoimaan. Unelmamme ei ole tulla ei-vammaisiksi – unelmamme on kuin kenen tahansa muunkin, pystyä lentämään.”
Hymyilen ja ajattelen Frida Kahlon päiväkirjamerkintää: ”Jalkani, mihin teitä muka tarvitsen kun minulla on siivet, joilla lentää?” Nyökkään samanmielisenä – entä jos esteettömyyssuunnittelu ei keskittyisikään elämän helpottamiseen vaan myös laajentamaan sitä, mitä voimme kokea? Emmekö me kaikki unelmoi avaruuteen pääsemisestä?
Osana tätä näyttelyä 1646 tilasi säveltäjä Kemal Goreyltä sävellyksen teosta How Great Is Your Darkness? varten. Kyseessä on vammaisten taiteilijoiden ja aktivistien luoma alun perin hiljainen teos, joka kritisoi vammaisten henkilöiden kokemaa vihapuhetta sosiaali- ja terveydenhuollossa. ”Taide vaatii sosiaalista vastuullisuutta”, Jenni-Juulia kertoo. ”En tee näitä yksin. Me luomme ne yhdessä.”
Sävellys on upea teos, joka asettaa äänikuvauksen sävellyksen keskiöön eikä vain lisää sitä sivuhuomioksi. Yhteistyö näkövammaisen säveltäjän kanssa priorisoi saavutettavuutta ja tekee siitä taiteen tekemisen metodin pelkän sivuhuomion sijaan. Sävellys tuntuu siltä kuin radio soisi, assosiaatiot ja yhteydet ilmestyvät tämän kappaleen ja videon yhdistelmän kautta. Se on kaunis esimerkki siitä, kuinka teokset voivat jatkaa kasvuaan ja kehittyä eri näyttelyjen kautta, sillä How Great Is Your Darkness? tehtiin Venetsian biennaalia varten, ja nyt siihen on kasvanut yhä syvempi kerros uusien äänielementtien myötä.
Jenni-Juulian työ on monivivahteista ja ennen kaikkea hauskaa. Huumori, hän sanoo, on työkalu – tapa kutsua ihmiset vaikeisiin keskusteluihin ilman, että he tuntevat joutuneensa hyökkäyksen kohteeksi. ”Se tarjoaa minulle hovinarrin aseman”, hän sanoo. ”Haluan, että ihmiset kokevat liikkumisapuvälineensä hauskoina. Haluan ylöspäin kohottavaa huumoria, en huumoria, joka vitsailee meidän kustannuksellamme.” Jenni-Juulia on todella aikaansaava vammainen nainen. Hän tekee taidetta ilolla ja uhmalla, kutsuen meitä unelmoimaan silloinkin, kun maailman rakenteet pitävät meidät pieninä. Olen aina ajatellut, että taide on tila, jossa voidaan elää todeksi ja kuvitella maailmaa vallankumouksen tapahtumisen jälkeen. Jenni-Juulian teoksetkin tekevät juuri näin.
Teoksessa Sound Machine of Prosthetics of Merthyr Tydfil (2019) hän esittelee puisen liikkumisapuvälineen, joka on suunniteltu kuin se olisi varhaismodernistinen klassikko – jotain, jota ihailtaisiin designmuseoissa ja joka olisi esillä Thonetin ikonisen, vuonna 1859 suunnitteleman No. 14 Chair -tuolin vieressä. Miten hätkähdyttävä huomio: olemme pitkään glorifioineet hienoja tuoleja, mutta emme ole antaneet liikkumisapuvälineille samaa kulttuurista statusta, tai edes mieltäneet tuoleja liikkumisapuvälineiksi. Tämä uudelleentulkinta tuo vammaisuuden keskiöön sen sijaan, että se jäisi sivuhuomioksi, ja tuo esiin ei-vammaisen maailman hukkaaman mahdollisuuden tunnistaa vammaiskulttuurin rikkaus. Tämä veistos, joka viittaa puujaloista lähtevään ääneen ja sivuaa walesilaisen kaivoskaupungin kaivosonnettomuuksia ja amputaation kokeneita, resonoi Haagissa puukenkien kopseellaan.
Jenni-Juulian tekstiilitaiteilijan tausta lisää hänen työnsä kerroksellisuutta. Helmikirjonnalla ja tekstiilisuunnittelulla on pitkä vastarinnan historia, erityisesti marginaaliryhmien ja naisten keskuudessa. Jenni-Juulialle kyse ei ole vain koristeista – hän käyttää näitä materiaaleja kertoakseen useita tarinoita samaan aikaan, kyseenalaistaen ajatuksen ”ulkopuolisten taiteesta”, esteettömyyden estetiikan ja vammaiskulttuuri-identiteetin kehittyvän luonteen. Hän muistuttaa meille, että vammaisuus ei ole staattista, vaan se liikkuu, vaihtuu ja laajenee. Hänen työnsä tarjoaa meille katsauksen vammaisesta tulevaisuudesta.
Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimosen soolonäyttely When I grow up, I will become a coat rack oli esillä galleria 1646:ssa Alankomaiden Haagissa 7.2.–13.4. Clara Pallí Monguilodin ja Johan Gustavssonin kuratoimaa näyttelyä tuki Suomen Benelux-instituutti, ja näyttely on osa Euroopan unionin – NextGenerationEU:n ja Alfred Kordelinin säätiön rahoittamaa pARTir-hanketta. Toimikoon tämä näyttely kannustimena saada gallerioihin ja kulttuuri-instituutteihin lisää vammaistaidetta – ei sivuhuomiona tai moninaisuuden lisäämiseksi, vaan aidon potentiaalin ansiosta, joka sillä on vammaisnarratiivien sisällyttämiseksi nykytaiteen tiloihin.
Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen
Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen on monitaiteilija ja vammaisaktivisti, jonka teokset yhdistävät kuvanveistoa, videotaidetta, performanssia ja vammaispoliittista aktivismia. Hänen teoksensa käsittelevät rakenteellista väkivaltaa, ystävällisyydeksi naamioitua syrjintää sekä vammaisiin naisiin liittyviä kysymyksiä. Wallinheimo-Heimonen on järjestänyt yhteisötaidetyöpajoja ja osallistunut näyttelyihin Suomessa ja ulkomailla. Hänelle myönnettiin monitaiteen valtionpalkinto vuonna 2019. Vuonna 2024 hän oli yksi kolmesta taiteilijasta, jotka valittiin Suomen paviljonkiin 60. kansainväliseen Venetsian biennaaliin.
Josefien Cornette (s. 1994) on kirjailija ja tekijä, jolla on harvinainen synnynnäinen vamma, fibular hemimelia. Josefien Cornette on taiteilija ja kirjailija, jonka poikkitieteellinen työskentely pohjautuu taidehistoriaan, feminismiin, queer-tutkimukseen ja vammaistutkimukseen. Vuonna 2023 Josefien julkaisi ensimmäisen kirjansa ‘A House Called Pain,’ jossa hän kirjoittaa vammaisuudesta, surusta ja läheisen menetyksestä.
Artikkelia tukee Suomen Benelux-instituutti, ja se on osa pARTir-hanketta, jota rahoitetaan Euroopan unionin NextGenerationEU-ohjelmasta.
