Teksti: Anais Reyes
Kuvat: Sari Goodfriend
On sateinen iltapäivä New Yorkin Washington Square Parkissa, ja teini-ikäinen tyttö on yhtäkkiä purskahtanut itkuun.
Hän on ollut seuraamassa taiteilija Gabriela Salazarin Low Relief for High Water -nimistä performanssia. Salazarin teoksessa vesiliukoisesta paperista luotu veistoskokonaisuus jäljentää taiteilijan Manhattanilla sijaitsevan lapsuudenkodin ikkunoita, jonne hän muutti hiljattain takaisin tyttärensä syntymän jälkeen. Taideteos on Climate Museumin tilaama, ja paperiveistoksen haavoittuvuus vedelle on vertauskuva niin New Yorkin kuin kotiemmekin haavoittuvuudelle meren pinnan noustessa. Perfomanssia riepottelevan sateen aikana Salazar leikkaa veistoksesta palasia, ja antaa leikkaamansa palat katsojille ja ohikulkijoille pyytäen heitä suojelemaan hänen kotiaan ikään kuin se olisi heidän omansa – koska se on.
Tytön herkistyessä museon työntekijä kysyy, onko kaikki hyvin. Äitinsä vieressä seisova tyttö vastaa: ”En ole täältä kotoisin. Olin vain tutustumassa yliopistoon. Olen miettinyt, haluanko opiskella taidetta vai ympäristötieteitä. Rakastan taidetta, mutta olen myös todella peloissani ilmastonmuutoksesta. En ole koskaan tuntenut, että kukaan muu välittäisi niistä molemmista samalla tavalla kuin minä – ennen kuin nyt.”
”VALHEELLINEN SOSIAALINEN TODELLISUUS”
Yhdysvalloissa ihmiset kokevat usein, ettei kukaan välitä ilmastonmuutoksesta.
Todellisuudessa suurin osa amerikkalaisista kuitenkin välittää: Yalen yliopiston ja George Masonin yliopiston tuoreen tutkimuksen mukaan 64 prosenttia amerikkalaisista on huolissaan ilmastonmuutoksesta[1] (luku on lähes sama kuin Suomessa, jossa 66 prosenttia aikuisista on huolissaan aiheesta[2]). Vuonna 2022 tehdyssä tutkimuksessa kuitenkin todettiin, että amerikkalaiset aliarvioivat ilmastonmuutosta koskevan huolen ja merkittävien ilmastosäädösten kannatuksen lähes puoleen siitä, mitä se todellisuudessa on. Väärinkäsitys on niin voimakas, että tutkijat kutsuivat sitä ”virheelliseksi sosiaaliseksi todellisuudeksi.”[3] Huolesta huolimatta 62 prosenttia amerikkalaisista puhuu ilmastonmuutoksesta harvoin tai ei koskaan.[4] Tämä luo hiljaisuuden kierteen: ihmiset kokevat, etteivät voi puhua ilmastokriisistä, koska kukaan muukaan ei puhu siitä. Tämä johtaa eristäytymisen, väärinymmärryksen ja toimimattomuuden noidankehään.[5]
Jos tämä ylivoimainen hiljaisuus lamaannuttaa ja estää meitä toimimasta ilmastonmuutoksen suhteen, miten voimme katkaista kierteen?
TAIDE KATALYSAATTORINA
Climate Museum on Yhdysvaltojen ensimmäinen ilmastonmuutokseen keskittyvä museo, joka käyttää taidetta ja kulttuuria välineinä hiljaisuuden kierteen katka
isemiseen. Poikkitieteellisten näyttelyiden ja tapahtumien avulla museo pyrkii herättämään vuoropuhelua, tuomaan ihmisiä yhteen ja vauhdittamaan ilmastoliikettä. Climate Museumin ohjelmat yhdistävät taidetta, oppimista ja aktivismia, joiden avulla ihmisiä ohjataan huolen ja eristäytymisen kokemuksista kohti toimijuutta ja voimaantumista. Museo korostaa ilmastonmuutosta yhteiskunnallisena ongelmana, johon on puututtava kansalaistoiminnan ja kollektiivisen järjestäytymisen avulla. Jokainen museon ohjelma tarjoaa kävijöille erilaisia osallistumisen tapoja.
Kolme vuotta Salazarin esityksen jälkeen suomalaisen Vapaa Kollektiivin Acts of Care -symposium tutki taiteen, arkkitehtuurin ja hoivan välisiä yhteyksiä merenpinnan nousun lähestyessä. Acts of Care on osa Suomen New Yorkin kulttuuri-instituutin pARTir-hanketta. Yksi symposiumin puhujille esitetyistä kysymyksistä pyysi pohtimaan hoivan ja huolenpidon käsitteiden merkityksiä suhteessa ilmastokriisiin: Mitä huolenpito tarkoittaa käytännössä? Miten se voi skaalautua henkilökohtaiselta tasolta globaalille tasolle?
TAIDE HUOLENPIDON VÄLINEENÄ
Gabriela Salazarin Low Relief for High Water oli yhden päivän mittainen interaktiivinen installaatio, jossa käytettiin arkkitehtuurin visuaalista kieltä ja kodista tuttuja elementtejä keinona tutkia huolenpitoon liittyviä valintoja ja tekoja. Vastaanottaessaan palan veteen liukeavaa taideteosta osallistuja saattoi valita hoitaako, laiminlyökö vai tuhoaako hän sen. Teko toimii vertauskuvana valinnoille, joita teemme (aktiivisesti tai passiivisesti) suojellaksemme yhteistä kotiamme, maapalloa, merenpinnan nousu
lta. Salazarin teos suunniteltiin alun perin juhlistamaan Maan päivän (Earth Day) 50-vuotisjuhlaa huhtikuussa 2020, mutta tapahtuma siirrettiin lokakuuhun 2021 COVID-19-pandemian vuoksi. Kuten kaikki Climate Museumin ohjelmat, myös tämä tapahtuma tarjosi kävijöille mahdollisuuksia kansalaisvaikuttamiseen ja yhteiskunnalliseen osallistumiseen: osallistujat saattoivat allekirjoittaa postikortteja poliittisille edustajille ja vaatia heiltä ilmastopoliittisia toimia, heidän oli mahdollista keskustella ilmastoahdistukseen liittyvistä kysymyksistä ilmastopsykologin kanssa, tai ottaa polaroid-kuvia, joiden taakse kirjoittaa pohdintoja performanssista. Nämä kuvat ja pohdinnat kerättiin yhteen esiteltäväksimuiden osallistujien kuvien ja pohdintojen kanssa.
Kahden vuoden mittainen projekti huipentui performanssipäivään, jolloin sää muuttuikin odotettua sateisemmaksi ja tuulisemmaksi, ja odottamaton kosteus sai vesiliukoiset paperiveistokset luhistumaan ja romahtamaan ennen aikojaan. Museon henkilökunta ja vapaaehtoiset riensivät suojelemaan taideteosta nostaakseen sen maasta ja tukeakseen sen seinämiä. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut: teos oli menettänyt rakenteellisen eheytensä. Taiteilijan ja kolmen avustajan koreografiaksi suunniteltu esitys muuttui kriisiksi, jossa tarvittiin koko paikalla olleen henkilökunnan ja vapaaehtoisten tukea.
Tuuli ja sade jatkuivat koko iltapäivän ajan, ja henkilökunta teki kaikkensa pitääkseen teoksen pystyssä samalla kun Salazar leikkasi siitä palasia, antoi ne yleisölle ja jatkoi esitystä. Osa veistoksesta oli kastunut liikaa, eikä sitä voitu pelastaa, mutta suurin osa siitä saatiin jaettua osallistujille. Vaikka päivä ei sujunut suunnitelmien mukaan, päätös toimia yhdessä hätätilanteessa ja suojella kaikille tärkeää hetkeä myrskyltä lisäsi teokseen arvokkaan merkityksen Salazarin kodin kirjaimellisesta suojelemisesta.
NÄYTTELYT HUOLENPITÄJINÄ
Vuonna 2023 Climate Museumin näyttelyssä oli esillä David Opdyken teos Someday, all this. Neljästäsadasta käsin muokatusta vintage-postikortista koostuva teos kertoi tarinaa merenpinnan noususta, tuhosta ja pakkomuutosta ripauksella absurdeja elementtejä ja huumoria. Näyttelyn osaksi luotiin ”to
imintakeskus”, jossa ihmiset saivat osallistua erilaisiin kansalaistoimiin. Toimintavaihtoehtoja olivat esimerkiksi poliittisten vaikuttajien kontaktointi, osallistuminen mielenosoituksiin, liittyminen paikallisiin ympäristöjärjestöihin, ilmastopolitiikkaa tukevien politiikkojen äänestäminen sekä ilmastosta puhuminen.
Osallistuttuaan mainittuihin toimintoihin kävijät saattoivat laittaa toimintaa vastaavan tarran läheiselle seinälle. Yayoi Kusaman Obliteration Room -teoksesta inspiraationsa saanut tarraseinä toimi visuaalisena esityksenä yhteisöstä ja kaikista niistä, jotka osoittivat toiminnallaan välittävänsä ilmastonmuutoksesta. Monet ihmiset allekirjoittivat tarroihin nimensä, lisäsivät päivämäärän ja kirjoittivat viestin jättääkseen jälkensä näyttelyyn. Seitsemän kuukautta kestäneen näyttelyn jälkeen seinä oli niin täynnä tarroja, että tarrat levisivät jopa viereisille seinille. Kyseessä oli toinen kerta, jolloin museo käytti interaktiivista tehokkaaksi koettua ja interaktiivista tarraseinää. Visuaalinen tarraseinää osoittaa, kuinka tärkeää on nähdä kaikki muut, jotka välittävät samasta asiasta, kuinka voimakkaita toimemme ovat yhdessä muiden toimien kanssa ja kuinka suuri potentiaali meillä on yhteisönä muutoksen aikaansaamissa. Näiden tarraseinien avulla voimme ilmaista sekä yhteisöllisyyden että motivaation tunteita.
HUOLENPITO JA TOIVO ILMASTOKRIISISSÄ
Climate Museumin viimeisimmässä näyttelyssä, The End of Fossil Fuel, yhdellä seinällä luki suurilla kirjaimilla: ”Meillä ei ole varaa toivoon tai epätoivoon.”[6] Kyseessä on lainaus Olatunde Johnsonilta, museon ystävältä. Lause kuvaa kiireellisen ja sitoutuneen toiminnan tarvetta sekä sitä, miten toivo tai epätoivo voivat tehdä meistä passiivisia.
Huolenpito tai toivo eivät voi kukoistaa passiivisuudessa tai eristyksessä. Huolenpito on toimintaa ja toiminta on huolenpitoa. Huolenpitoon kuuluu yhdessä muiden kanssa tekeminen. Kun välittää jostain, etenkin kriisin aikana, ei voi jäädä odottamaan, että asiat paranevat itsestään. Kun juoksemme tukemaan romahtavaa veistosta tietäen hyvin, että saatamme kastua sateessa tiedämme myös, että emme tee sitä yksin. Käsityksemme huolenpidosta on muututtava passiivisesta aktiiviseksi ja yksilöllisestä yhteisölliseksi.
George Masonin yliopiston The End of Fossil Fuel -näyttelystä tehdyssä tutkimuksessa todettiin, että näyttelyn katsomisen jälkeen kävijät tunsivat olevansa varmempia ja päättäväisempiä mitä tulee ilmastosta puhumiseen.[7] Asiantuntijoiden mukaan tämä on ratkaisevan tärkeää paremman tulevaisuuden rakentamisessa.[8] Taiteilijoilla ja kulttuurilaitoksilla on vaikutusvaltaa auttaa huolestuneita mutta hiljaisia ihmisiä muuttamaan huolensa toiminnaksi. Nyt on kriittinen hetki käyttää tätä valtaa hyväksi.
[1] https://climatecommunication.yale.edu/wp-content/uploads/2025/02/climate-change-american-mind-beliefs-attitudes-fall-2024.pdf
[2] https://climatecommunication.yale.edu/wp-content/uploads/2023/11/international-public-opinion-climate-change-2023.pdf
[3] https://pmc.ncbi.nlm.nih.gov/articles/PMC9399177
[4] https://climatecommunication.yale.edu/wp-content/uploads/2025/02/climate-change-american-mind-beliefs-attitudes-fall-2024.pdf
[5] https://climatecommunication.yale.edu/publications/climate-spiral-silence-america/
[6] Alkuperäinen sitaatti: “We cannot afford the luxury of either hope or despair”.
[7] https://journals.plos.org/climate/article?id=10.1371/journal.pclm.0000518
[8] https://www.ted.com/talks/katharine_hayhoe_the_most_important_thing_you_can_do_to_fight_climate_change_talk_about_it